meriitit
| Nimi | Dirty Dance | Rotu, sukupuoli | Welsh B, tamma |
| Syntymäaika | 11.03 2005 | Säkäkorkeus, väritys | 134 cm, mustankimo (Ee aa Gg) |
| Rekisterinumero | VH18-022-0068 | Omistaja | Anarchy VRL-14465 |
| Koulutustaso | Helppo A, re. 80 cm, harraste, yleispainotus | Maahantuoja | Bella (VRL-14703) |
Historia
Luonnekuvaus
Hoitaessa Dina äksyilee lähes aina. Se on ehdottomasti sidottava hoitotoimenpiteiden ajaksi kiinni, sillä tämä poni osaa purra ja kovaa. Onpahan se muutaman kerran potkaissutkin hoitajaansa. Jos näet joskus tamman korvat hörössä, se on suoranainen ihme. Voisi luulla, että tamman korvat on liimattu niskaan. Varustaessa tamma alkaa helposti tanttaroimaan ja potkimaan mahan alle, mutta kun suitset on saanut päähän, Dina hiukan rauhoittuu. Kavioiden kanssa kannattaa pyytää apua, sillä tämä poni ei oikeasti pelkää potkaista, jos siltä tuntuu. Taluttaessa pitää muistaa käyttää ketjullista narua ja kietoa se ponin turvan ympäri - mikäli ei halua tulla kuskatuksi ympäri pihaa kera pukkiloikkien. Tämän tamman luottamus on hankala ansaita, mutta sen ansaitessaan saattaa huomata, että on Dinalla hyviäkin päiviä, vaikkakin varmasti harvemmin kuin huonoja.
Ratsastaessa Dina on erittäin kuuma, mutta taitava. Välillä ratsastajasta saattaa tuntua, että hän istuu tikittävän pommin päällä. Ikäväkseen Dina on
kovasuinen, mutta reagoi silti pohkeisiin aivan liikaa. Jos ponia oppii ratsastamaan ajatuksella, saa nauttia sen tasaisista askellajeista ja liidokkaasta
menosta. Välillä Dina saattaa pukitella tai pelästyä jotain, mutta yleensä sekin johtuu siitä, että tamma käy vähän kuumana. Tamma saattaa joskus kokeilla
rajojaan ja yrittää tiputtaa ratsastajansa, mutta jos tamman luottamuksen ansaitsee, ei se ikinä pukittele tai hypi pystyyn. Korkeintaan silloin tällöin vie. Se
ei silti tarkoita, etteikö tamma säpsyisi, kuumuisi ja pelkäisi ratsastuksen aikana. Esteillä Dina suorastaan loikkii - mutta valitettavasti vain seinille ja
toisten päälle. Tamma ei siedä esteitä ja kuumuu niillä aivan järjettömästi. Ponin kanssa hyppääminen on ratsastajan omalla vastuulla, eikä sitä välttämättä
kannata kokeilla. Jos Dinaa irtohypyttää, pitää muistaa pitää itsellä kypärää, koska tamma heittelee pukkeja ja hyppii hurjana - eikä valitettavasti yleensä
esteitä. Jos tamma luottaa ratsastajaansa, saattaa se jopa hypätäkin, mutta varsin omalla tyylillä. Milloin mennään tuhatta ja sataa, milloin mennään ylitse
mistä sattuu ja ollaankin seuraavaksi puomien joukossa. Yleensä Dina ei kuitenkaan hyppää, mikäli se ei oikeasti halua. Maastossa Dina rauhoittuu hiukan, mutta
säpsyy ja ryntäilee siltikin kovin paljon. Parhaiten tamma toimii ollessaan jonkun rauhallisen ja luotettavan tallikaverin kanssa, joka samalla rohkaisee
Dinaakin eteenpäin. Yksin ollessaan välillä aivan mahdoton ja ei ole kovinkaan hyvä yhdistelmä esimerkiksi toisen aran hevosen kanssa. Autoja poni ei sentään
säiky, mutta kaikki muu melua aiheuttava on jotain järkyttävää. Ilman satulaa ponin kanssa ei kannata mennä, sillä herkkä hipiäinen tamma liikkuu silloin vähän
turhankin railakkaasti pukkiloikkien. Alkajais pukittelujen jälkeen tamma kyllä hiukan rauhoittuu ja muuntautuu normaaliksi kuumuvaksi itsekseen. Toisinaan
tamman luottohenkilöt saavat istua sen selässä vaikka päällänsä. Mutta sekään ei tarkoita, ettei Dina silti olisi varsinainen kuumakalle, kunhan ei tahallaan
halua tiputtaa ratsastajaa.
Sukutaulu
|
i. Dirty Word evm wB, 136 cm, mkm |
ii. F-Word evm wB, 133 cm, m |
iii. tuntematon |
| iie. tuntematon | ||
|
ie. Dirty Diana evm wB, 134 cm, rnkm |
iei. tuntematon | |
| iee. tuntematon | ||
|
e. Crack Ballet evm wB, 130 cm, rtkm |
ei. Tequila Tango evm wB, 132 cm, prt |
eii. tuntematon |
| eie. tuntematon | ||
|
ee. Cocaine Rose evm wB, 131 cm, rtkm |
eei. tuntematon | |
| eee. tuntematon |
isä
ii.
iii.
iie.
ie
iei
iee
emä
ei
eii
eie
ee
eei
eee
Jälkeläiset
15.04.2018 wB-o. Sierra Dirty Ace i. Ace of Spades
Kisakalenteri
Kilpailee porrastetuissa kouluratsastuskisoissaAjankohtainen tilanne VH profiilissa |
Päiväkirjat
Päiväkirjamerkintä, 16. kesäkuuta.2018, kirjoittanut Bella
Aikaisin aamulla päätin suunnata kohti Ketunkorpea. Aikomukseni oli ratsastaa ponillani - toisin sanoen yrittää pysyä kyydissä Dinan vetäessä pukkilaukkaa. Mietteilleni hymähtäen puin päälleni tavanomaiset tallivaatteeni - eli kulahtaneet pillifarkut ja jonkun parhaat päivänsä nähneen Niken hupparin. Sen jälkeen puikkelehdin asunnossani eteistä kohti ja pakkasin tallilaukkuuni ratsastussaappaani sekä -housut. Tungin joukkoon vielä kypärän ja hanskat. Laskin kassini ulko-oven eteen ja lähdin kohti keittiötä. Samalla heitin lattialla lojuvia vaatekappaleita tuolille. Olin edellisiltana mennyt shoppailemaan ystävieni kanssa ja naisillehan tunnetusti iski vaatekriisi - tai ainakin minulle. Kirosin hiljaa asuntoni sottaisuutta ja avasin jääkaapin oven. Otin sieltä mukaani pari porkkanaa ponilleni - aka leijonanaaraalle, jolle kelpasivat vain sormet - sekä itselleni banaanin. Eteisessä yritin tunkea kassiini vielä eväitä sekä kotiavaimia - samalla totesin taas hukanneeni autoni avaimet. “Voi helvetin helvetti”, ärisin itselleni ryntäillessäni ympäri asuntoani niiden typerien avaimien perässä. Lopulta tajusin katsoa jääkaappiin - josta ne avaimet yllättäen löytyivät! Päätäni puistellen nappasin laukkuni sekä ne ärsyttävät, katoilevat avaimeni, ja suuntasin kohti mersuani.
Parkkeerattuani Ketunkorven pihaan vilkaisin itseäni auton peilistä. Tajusin hiusteni olevan vieläkin auki ja niinpä päätin tehdä niihin nopeasti ranskanletin; Totuus taisi olla, etten ollut kovinkaan innokas menemään tervehtimään leijonaani. Ryhdistäydyin kuitenkin nopeasti, tein letin loppuun ja otin laukkuni takapenkiltä. Nousin autosta lukiten samalla ovet ja hengähdin syvään - ehkä en kuolisi. Välillä tunsin itseni erittäin huonoksi hevosen omistajaksi, koska keskityin enemmän suomenhevosoriini. Mutta toisinaan oli helpompaa vain unohtaa Dina, tuo yksi murheenkryyni - tammasta tuntui tulevan enemmän ongelmia kuin iloa. Hitaasti lähdin kohti tallia samalla miettien, liikuttaisinko tammaani maneesissa vai kentällä. Puistelin päätäni ja päätin keskittyä ensin siihen, että saisin mokoman edes varustettua.
Haahuilin oikealle karsinalle yrittäen tavoitella positiivistä mieltä. Yritykseni kariutuivat kuitenkin siihen, kun kaltereiden toisella puolella oleva leijona naksautti hampaansa äänekkäästi yhteen. Hätkähdin äkillisesti eteeni ilmestynyttä - erittäin kärttyistä - ponia. Hengitin muutaman kerran syvään ja pujahdin riimu kädessäni kesyttämään leijonaani. Vain yhdet hampaan jäljet käsivarressani sain ponilleni riimun ja köytin sen mahdollisimman tiukasti kiinni kaltereihin. Huokaisten lähdin hakemaan varustehuoneesta harjapakkiani sekä satulaa ja suitsia. Takaani kuului muiden hevosten rauhallista pärskintää ja muuta puuhastelua - sekä tietenkin oman ponini rauhaisaa seinän potkintaa. Välillä kadehdin niitä, jotka omistivat normaalin hevosen - erityisesti, jos kyseessä oli tamma. Omistinhan itsekin suomenhevosorini ja sen vuoksi usein mietinkin, miksi pidin Dinaa. En vain voinut luovuttaa enää.
Nappasin satulahuoneesta mukaani varusteet sekä harjapakin, jonka jälkeen suuntasin takaisin ponini luokse. Matkalla vilkuilin hiukan muita hevosia, mutta kuullessani valtavan paukkeen, keskityin vain viemään tavarat karsinan eteen. Sen jälkeen sätin heti poniani: “Dina, saakutti soikoon, lopeta!” Ponini katsoi minua kuin kysyäkseen, olinko oikeasti tosissani. Rivakasti otin harjapakista harjat ja aloitin Dinan siistimisen. Poni seisoi kerrankin ihmee paikallaan ja uskalsin jopa kehua sitä hieman. Hetkeksi tamma käänsi korvansa höröön ja siinä hetkessä muistin sen, miksi jatkoin ponin kanssa yrittämistä. Höpöttelin Dinalle kaikkea joutavaa, välillä kehuen sekä taputellen. Ponini pysyi ihmeen kiltisti koko harjauksen ajan, mutta kavioiden otossa ilmeni yllättäen jälleen kerran ongelmia. Dina repi jalkojaan koko ajan pois, vaikkei tällä kertaa yrittänytkään potkaista. Rivakasti puhdistin kaviot ja lopuksi kehuin vuolaasti tammaani, antaen sille lisäksi tuomani porkkanasta palasen.
Varustus ei kuulunut lempitehtäviini tammani kanssa - varmasti kukaan muukaan ei olisi tammaani halunnut varustaa. Nopein liikkein heitin kuitenkin satulan ponin selkään ja vastalauseena sain kipakan sivupotkun - jonka tottuneesti jo osasin väistää. Yhdellä liikkeellä vedin satulavyön kiinni ja puikahdin karsinasta ulos antaen ponini - joka muistutti enemmän leijonaa - kiukutella potkimalla mahansa alle. Seuraavaksi nappasin omasta tallikassistani ratsastussaappaani sekä kypäräni ja hanskat. En jaksanut mennä vaihtamaan ratsastushousuja, joten päätin ratsastaa farkuillani. Ne olivat onneksi venyvää kangasta olevat pillifarkut - eli melkein ratsastushousut! Saatuani itseni varustettua, nappasin suitset ja pienen kinastelun jälkeen pujotin ne Dinan päähän. Helpotuksesta huokaisten lähdin taluttamaan poniani kohti maneesia.
Maneesiin saavuimme ainakin näyttävästi, sillä Dina päätti suorastaan loikata sisälle. Onneksi siellä ei ollut ketään muita, koska ponini pompahteli ja korisi kuin olisi kuolemassa. Ärähdin tammalleni hieman ja yritin siinä ponin hypähdellessä laskea samalla jalustimia sekä kiristää satulavyötä. Onnistuin tehtävässäni jotenkin, sillä seuraavaksi yritin loikata ympyrää pyörivän tamman selkään. Yllätyin hieman itsekin huomatessani, että istuin tammani selässä. Kauaa en kuitenkaan sitäkään ehtinyt ihmetellä, kun Dina alkoi jälleen kiemurrella. Pyysin varovasti tammani uralle ja annoin sille hiukan löysempää ohjaa alkukäyntien ajaksi - täysin pitkiä ohjia en voinut kuvitellakaan antavani, olisin päätynyt varmasti seinää koristamaan.
Alkukäynnit käveltyämme aloin työstämään tammaani. Tunsin samantien kuinka Dina oli jännittynyt kuin aikapommi. Yritin itse olla mahdollisimman rentona ja keventelin ravia tehden samalla isohkoja pääty-ympyröitä. Dina kulki hyvin kuolaintuntumalla ja ehdin jo kuvitella tamman olevan yhteistyötuulella - vaan eipä mennyt kuin puoliminuuttia, ja tammani ryösti säikähtäessään jotain. Käänsin tottuneesti tammani voltille ja jatkoin ravityöskentelyä heti, kun Dina hidasti. Tamman kanssa piti koko ajan vain yrittää olla normaali, vaikka se säntäili ja poukkoili milloin mihinkin.
Ehdin tehdä kummassakin kierroksessa ravityöskentelyä ympyröillä sekä kiemuraurilla, kunnes Dina näki jälleen jotain hurjan pelottavaa. Tällä kertaa tammani ei vain rynnännyt laukalle, vaan päätti heittää perään pukkisarjan. En ehtinyt edes varautua, kun tamma jo heittäytyi pystyyn. Tunsin jotain lämmintä tulvahtavan nenästäni löydessäni sen tammani niskaan. Ohjat kirposivat ulottumattomiin ja Dina heittäytyi sivulle - jokseenkaan en itse seurannut enää perässä, vaan luiskahdin alas satulasta. Jäin polvilleni maneesin hiekkaan ja näin vain pukkilaukkaa vetävän ponini. Nostin varovasti toisen käteni nenälleni, josta valui hieman verta - ei se sentään murtunut! Pyyhin nenääni hieman hihaani, onneksi se ei vuotanut oikeastaan ollenkaan. Nousin myös hitaasti maasta ja viheltelin hiljalleen tammalleni. Pian ponini alkoikin hidastaa ja lopulta pysähtyi parin metrin päähän minusta. Hitaasti kävelin sen luoksen ja kiipesin ponin tarkastettuani uudelleen selkään. Päätin jatkaa mahdollisimman normaalisti, joten siirryin melkein samantien takaisin raviin ja työskentelin siinä. Tällä kertaa Dina alkoi tuntua todellakin paremmalta ja aloin jopa työskennellä laukassa - ilma pukkeja tällä kertaa.
Loppujen lopuksi selvisin ratsastuksesta vain yhdellä tippumisella - hyvä niin. Taputin hieman tammaani tullessani alas ratsailta ja lähtiessäni taluttamaan sitä kohti tallia. Yllätyksekseni Dina ei yhtään temppuillut matkalla talliin ja karsinassakin se käyttäytyi jopa mallikelpoisesti. Ehkäpä maneesissa juoksentelu oli väsyttänyt pahimmankin riehujan. Riisuin reippaasti tammaltani varusteet ja siirryin karsinan ulkopuolelle ottamaan omat varusteeni pois. Nenäni oli varmasti veressä, joten poikkesin vessassa puhdistamassa naamaani hieman. Lisäksi vein varusteet paikoilleen sekä hieman siistin niitä. Ennen kotiinlähtöäni kävin vielä moikkaamassa poniani ja annoin sille loput porkkananpalaset. Dina höristi hieman korviaan, joka sai hymyn nousemaan kasvoilleni - ehkä vielä joku päivä, varmasti!
Päiväkirjamerkintä, 15. kesäkuuta.2018, kirjoittanut Bella
Parkkeerasin komean ryminän saattelemana hevoskuljetusautoani Ketunkorven pihaan. Ihmettelin tosissani sitä, ettei koko auto ollut kaatunut matkan aikana. En ehkä ikinä ymmärtäisi, miten Dinan kokoinen poni sai aikaan niin paljon ääntä. Hennosti huokaisten nousin autosta ottaen samalla mukaani ponilleni varatun kauraämpärin. Sitä tarvittaisiin varmasti, vaikkei ehkä yhtä paljoa kuin ponia lastatessa. Olin saapunut perille odotettua myöhemmin ja kello lähenteli varmasti jo kuutta. Syy siihen sattui juuri samalla hetkellä kolistelemaan autossa. Dina oli kerta kaikkisen mahdoton lastattava ja poni tuottikin jo näinkin nuorelle harmaita hiuksia. Yritin hieman huhuilla Dinalle lempeitä sanoja ulkoapäin, josko ponini olisi rauhoittunut; Turha toivo. Eikun vain leijonan luolaan.
Avatessani lastaussillan sain kyllä kunnon tervehdykset, sillä tammani kiljui kuin olisi joutunut elävältä syödyksi. Muistutin itseäni hengittämisen tärkeydestä ja menin irrottamaan tuota leijonanaarasta - anteeksi, suloista poniani - autosta. Siinä rytäkässä Dina talloi vasta neljättä kertaa samana päivänä varpailleni ja onnistuipa vielä näykkäisemäänkin kauppojen päälle. Oli selkeästi uono päivä - aivan kuin tammalla ei olisi niitä lähes joka päivä.
Lopulta sain ponin irroitettua ja aloin taiteilla sitä ulos autosta. Kädessäni oleva kauraämpäri oli jo aikoja sitten unohdettu lattialle - ei siitä hyötyä ollut, leijonathan ovat lihansyöjiä. Dina puhisi ja teutaroi rinnallani ja sain tosissani käyttää kaikkia voimia sen pitelemiseen. Lastaussillan kohdalla poni suorastaan sekosi. Kimeästi hirnuen se loikkasi tasajaloin keskelle koko komeutta. Siitähän kenguruni sai vielä paremman syyn säikähtää ja pompata suoraan pihalle. Olisihan se ollut hienoa, jos olisi itsekin vielä pysynyt mukana kaikessa tässä näytöksessä. Valitettavasti olin toista hevostani käsitellässäni tottunut hieman rauhallisempaan menoon, joten siinäpä sitten maistelin tallin pihaa. En ollutkaan muistanut miltä tuntui tulla pikku ponin nöyryyttämäksi. Nousin nopeasti jaloilleni, ettei hullu ponini liiskaisi minua lopullisesti. Jaloille päästyäni hämmennyin hetkeksi, koska ponini oli kumman rauhallinen. Ehdin jo suunnitella sen kehumistakin hetkellisestä rauhoittumisesta - eihän se ollut liikahtanut loikkien jälkeen kertaakaan - kunnes näkökenttääni halkoivat etukaviot ja korvani soivat sen murhanhimoisen äännähdyksen jälkeen.
“Helvetin kenguru”, kirosin tammaani hiljaa ja roikuin kaikin voimin ketjunarussa. Tunsin kuinka kämmeniini muodostui syvät uurteet narusta ja mieleni teki vain jättää koko poni siihen ja karata. Samassa tamma kuitenkin laskeutui neljälle jalalle ja jäi vain eteensä tuijottaen puhisemaan. Ehkä se vihdoin voisi rauhoittua. Väristen vedin henkeä ja nopeasti pyyhkäisin enimmät hiekat vaatteistani. Dinan kanssa siistimiseen ei aikaa liiemin ollut.
Hetken kuluttua aloitin taluttamaan tammaani ympäri parkkialuetta. Dina pörhisteli, puhisi ja hiukan pompiskeli, mutta käyttäytyi jo normaalimmin. Vilkuilin hieman ympärilleni. Olin puhelimessa tallipaikkaa varatessani sopinut, että Chai-niminen nuorukainen tulisi meitä vastaan. Tosin taisin olla aika myöhässä siitä aikataulusta ja siitä sain kiittää Dinaa. Nytkin poni pysähtyi ja jäi puhisemaan. Yllätyin kuitenkin siinä, että tällä kerralla ponilla oli syy. Se nimittäin oli nähnyt meitä kohti kävelevän nuorukaisen.
“Olette varmaan Bella ja Dina? Näyttävä sisääntulo ainakin ikkunasta katsottuna”, virnisti eteeni kävellyt poika, jonka tunnistin heti. “Totta kai! Hauska tavata ihan kasvotusten. Ja ei Dina yleensä ihan näin kamala ole, se on vaan tuo traileri”, totesin Chaille, jokseenkin hieman vaivaantuneena - vaikken sitä ääneen myöntäisi, niin nolona. Ystävällisesti ja ainakin sivuttaen nolostukseni poika neuvoi minulle oikean karsinan ja antoi muitakin suunnistusohjeita. Nyökyttelin ja hymyilin, sillä olin kuullut Ketunkorvesta jo aika paljon puhelimessa. En tosin ollut osannut odottaa mitään näin ihanaa paikkaa. Kiitin lopuksi Chaita neuvoista ja sain kuulla vielä kerran iloiset tervetulot. Maiskautin Dinalle ja lähdin kohti neuvottua suuntaa.
Tallissa jouduin hetken tappelemaan tammani kanssa. Loppujen lopuksi sain Dinan tungettua sille varattuun karsinaan ja saatoin huokaista helpotuksesta. Käteni olivat aivan irti, varpaani siniset, käsivarteni sekä kylkeni varustettu hammaskuvioin, hermoni raunioina ja lisäksi olin vain helvetin onnellinen - saatoin toki olla hieman hullukin, kuka tietää. Olinpa kuitenkin saanut tuon leijonanaaraan rahdattua uudelle tallille, joka sinänsä oli jo suuri saavutus. Enkä ollut edes itse kuollut tai tikattavana - suuri saavutus sekin. Lisäksi minulla oli kerrankin tunne, että voisin sopeutua Dinan kanssa uuteen kotiimme. Ketunkorpi vaikutti paikalta, jossa meitä ei tuomittaisi heti. Ehkä tutustuisin kunnolla talliporukkaan ja saisin vaikkapa vinkkejä leijonani kesytykseen. Pienesti päätäni pudistellen ja samalla hymyillen lähdin hakemaan tavaroitani autosta ja vilkaistessa taakseni huomasin jotain, joka lämmitti sydäntäni - Dina käänsi sekunniksi korvansa höröön suuntaani - vai kuvittelinko kaiken?