Pineapple Farmer

Kuva 1. © Metkan talli, kuva 2. © Mila, kuva 3. © Anne

Ponin elämä on tiettävästi alkanut Isossa-Britanniassa jonkin takapihasiittolan kruununjalokivenä. Se on asunut puolivillinä laumassa, astunut tammoja vapaasti vähintään kuusi vuotiaaksi ja tuli todennäköisesti oman poikansa korvaamaksi. Ruunauksen jälkeen Pine myyntiin "hieman" valheellisilla tiedoilla pahaa-aavistamattomalle poniäidille. Kiltti lastenponi oli kaikkea muuta kuin kiltti ja koulutettu.

Poni ei söpöstä ulkomuodostaan huolimatta lasten helliteltävä talutusratsu. Vaikka entisistä kodeista saatuja huonoja tapoja on saatu vähitellen korjattua, löytyy Pinestä edelleen työsarkaa.
Pine ei pidä harjaamisesta, ei jalkojen hoidosta eikä rapsutuksista. Siitä ei saa tekemälläkään kaveria pitkälliseen rapsuttelu-hellittely-hetkeen. Se ei potki tai pure (enää), mutta seisottuaan mielestään tarpeeksi kauan hinkattavana se alkaa huiskia varoittelevasti hännällä ja napsia ilmaa. Karsinasta hakiessa odotettavissa on yleensä lisäksi takaliston kääntämisellä pelottelua, vaikkei Pine silloinkaan potki tai kiukuttele määräänsä enempää.
Satuloidessa pullistelee, napsii varoittavasti ilmaa ja näyttää erittäin kärttyiseltä, suitset saa taiteiltua päähän vain auttamalla suun aukaisussa.

Ratsuna Pine ei osaa oikeastaan mitään. Se ei panikoi selkäänsä kiipeävää ihmistä ja suostuu jopa seisomaan paikoillaan hyvin happamalta näyttäen. Se ei kuitenkaan vielä käsitä pohjeapuja täydellisesti, ja tottelee paremmin ääniapuja. Tai tarpeeksi kovaa pohjetta, mutta ääniapu on kaikkien mielestä se kivempi vaihtoehto... Laukkaamaan se ei suostu kuin lyhyitä pätkiä ja käskeminen saa sen yleensä temppuilemaan. Temppuilemaan se alkaa myös väsyessään, ja koska Ponilla on varsin kehnot ratsulihakset, se tapahtuu äkkiä. Temppuilu sisältä jumitusta, peruuttelua ja lopulta äkkinäisiä pukkilähtöjä sivulle.
Ajaessa Poni on jopa mukava. Se seisoo paikoillaan valjastaessa, joskin edelleen hapanta naamaa näyttäen, ja kipittää käskyjen mukaan menemään. Ajokkinakin se alkaa peruutella ja jumittaa väsyessään, mutta äkkilähtöjä se ei enää kärry perässään ota. Onneksi...

Poni on erittäin, erittäin sosiaalinen, jopa eroahdistukseen saakka. Se kerää itselleen mielellään lauman, jota partioida ja pörhistelee äkäisesti muille ruunille, mutta jättää yleensä tappelematta tehtyään mielipiteensä selväksi. Se leikkii, rapsuttaa ja hengaa mielellään kaikkien kanssa. Valitettavasti se myös tulee yli, ali ympäri ja läpi, jos jää liian pitkäksi aikaa yksin laitumelle tai tarhaan, eikä sitä voi väittää myöskään maastovarmaksi, ainakaan yksin. Karsinassakin se viihtyy paremmin, jos heti näköetäisyydellä on joku, muttei enää ramppaa itseään hikeen, vaikka joutuisikin sisällä hengaamaan pidempään yksin. Irti ollessaan kohtalaisen haastava napattava, eikä laitumellakaan anna ihan heti kiinni. Onneksi siitä on vähitellen kuoriutunut herkkuperso, joten ämpärin kolistelu auttaa.

Pinen suku on tuntematon. Sillä on tiettävästi joitakin jälkeläisiä ajalta ennen ruunaamista, mutta niiden määrää, olinpaikkaa tai muita tarkkoja tietoja ei ole löydetty.

03.11.2011, Muutto Metkan Tallille - Myö ollaan perillä!, © Ylläpitäjät
Karen oli vaatimalla vaatinut, että he veisivät Ponin tallille vasta, kun siellä oli hiljaista. Lucian mielestä moinen oli mälsää, mutta hän oli suostunut sisarensa vaatimukseen. Ehkä niin oli loppujen lopuksi parempi, Poni ei aiheuttaisi slaagia useammalle viattomalle sivulliselle showlla, jonka eittämättä pistäisi pystyyn.
Talli löytyi helposti, mitä nyt Lucia ajoi silti ohitse, ja pelotteli Karenia metsästä hyökkäävillä hirvillä, kun he etsivät paikkaa, jossa kääntää auto trailereineen ympäri. Se onneksi löytyi ja kaksikko pääsi Metkan pihaan ilman ylimääräistä koristetta konepellillä.

"Puratko sinä, minä käyn kertomassa, että me tultiin." Lucia ehdotti iskettyään auton parkkiin ja oli jo menossa, kun Karen pääsi autosta ulos. Sähköjänis paikalla. Selvä.
Karen huokaisi ja siirtyi availemaan trailerin ovia. Poni oli ottanut matkan yllättävän rennosti, mutta nyt se ilmeisesti oli haistanut uudet kaverinsa, ja kuului liikehtivän levottomasti. Kun ramppi kolahti maahan, päästi Poni ensimmäisen kimakan huutonsa ja jäi odottamaan. Joku pahus otti ja vastasi ruunalle, mikä sai sen steppaamaan levottomasti. Hienoa, kiitos tästä Lucia.

Karenin onnistui peruuttaa levottomasti pyörivä ruuna alas, sitten käytiin lyhyt vetokilpailu kohti tallia, jonka Karen onnekseen voitti ja Poni jäi huutelemaan aloilleen. Lucian suvaitsi saapua paikalle ja kertoi, mihin Poni saisi mennä asettumaan ennen pihattoon siirtymistä.

Matka tallin perälle eteni sykäyksittäin, kun Poni halusi vuoroin jumittaa talttuttajiaan vastaan ja vuoroin syöksyä tekemään tuttavuutta uuden laumansa kanssa. Lopulta kirjava eläin kuitenkin turvallisesti karsinassaan huutelemassa ja pörisemässä. Siltä tuskin menisi kauan sopeutua, mokoma eläin oli yllättävän oppivainen niin halutessaan...

Lucia meni jututtamaan paikalla olevia ihmisiä ja kiertelemään paikkoja ulos Karenin jäädessä tekemään tutkimusta sisälle. Pian Lucia kuitenkin syöksyi takaisin hokien 'tule kattoo, tule kattoo, tule kattoo!', ja kiskoi Karenin peräänsä silmät lapsekasta riemua hehkuen.

Ulkona, pihaton edessä, kaksoset jäivät pällistelemään ponia, joka käyskenteli tyynen rauhallisesti heinätuppoja metsästämässä. Pieni tamma oli kirjava. Voikko. Ja äkkiseltään hyvin saman näköinen kuin Poni. Vähän sirompi ja pienempi ehkä.
"Siinä on meidän Prkeleen uusi kaveri." Lucia hihitti ja pudisti päätään. Sattuma oli kyllä melkoinen, toivottavasti kaksikko tulisi toimeen niin, että tämä kaveruus toteutuisi. Puheiden perusteella yksi oli siirtymässä Pinen edestä sisätiloihin, mutta muutkin pihattokaverit näyttivät oikein mukavilta. Eiköhän Poini selviäisi niiden seassa. Ainahan se oli muista hevosista ja poneista tykännyt, ja tullut toimeen varsojenkin kanssa. Eivätköhän he kaikki tänne sopeutuisi ajan kanssa, Karen hymyili helpottuneena. Pahemminkin olisi voinut mennä.